Jos…olisiko meillä Oodi?

Helsingin Sanomien pitkäaikainen ja arvostettu toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti kolumnin Oodi Oodille (HS 2.12.). Siinä hän kertoo muistojaan Eduskuntatalon eteen avautuneesta ”kansallismaisemasta” ennen Töölönlahden asemakaavan hyväksymistä ja Musiikkitalon rakentumista. Hämäläisen mielestä näkymä oli aika lohduton.

Minulla on samanlaiset kokemukset maamme pääkaupungin tärkeimmästä näköalasta, mikä avautuu Eduskuntatalon portailta kohti Kalliota. Itsekin pysähdyin lukuisia kertoja talon portaille, kun kävin työssä ollessani Eduskunnan valiokunnissa kuultavana. Katsoin tätä maisemaa ja mietin, eikö tälle voida tehdä mitään! Maisema oli rujo jäänne Venäjän vallan aikaisista rautateiden tavaramakasiineista ja niiden etupihoista. Pitkään käyttämättöminä seisoneet makasiinit valjastettiin sitten suuriksi kirpputoreiksi ja muuhun enemmän tai vähemmän epämääräisiin toimintoihin. Ristiriita maamme tärkeimmän vallankäytön instituutin, Eduskuntatalon ja jo alueelle rakentuneiden modernin taiteen museon, Kiasman ja Sanomatalon ja ”Tsaarin tallien” välillä oli suuri ja absurdi. Mieleeni tuli, että ehkäpä tämä kuvastaa suomalaista mielenmaisemaa, mikä tuntuu joskus rakastavan ristiriitoja ja vastakkainasetteluja.

Kun sitten vuonna 1996 tulin valituksi Helsingin valtuustoon ja kaupunkisuunnittelulautakuntaan, sain eteeni Kamppi – Töölönlahden asemakaavavalmistelut, joita oli työstetty jo useita vuosia, eikä mitenkään yksimielisyyden vallassa. Näihin kaavavalmisteluihin sisältyivät ehdotukset tulevista ja nyt jo valmiina olevista rakennuksista – Kampin keskus, eduskuntatalon lisärakennus, Musiikkitalo ja kaikki radan varren rakennukset. Oodi ei ollut mukana näissä ehdotuksissa. Se oli vain joidenkin ihmisten ajatuksissa. Etenkin muistan silloisen kirjastotoimen johtajan Maija Berdntsonin unelman keskustakirjastosta Töölönlahdella, keskellä kaupunkia. Kulttuuriministeri Claes Andersson oli ehdottanut kirjastoa (1998) nykyisen eduskunnan lisärakennuksen paikalle. Oodille ei vielä silloin ollut paikkaa Töölönlahdella. Pidän Maija Berdntsonin sinnikkyyttä keskustakirjastohankkeen edistämiseksi aivan keskeisenä.

Kamppi-Töölönlahti kaavapaketti sisälsi monia vaikeita asioita. Suuri kysymys oli, miten ratkaistaan tämän alueen maankäyttö ja omistusten jako. Valtio omisti tämän alueen maista noin 2/3 osaa ja kaupunki loput eli noin 1/3. Valtio ei ole mikään helppo neuvottelukumppani. Sen ovat monet virkamiehet minulle vuosien varrella kertoneet. Kun sitten vihdoin saatiin Kamppi-Töölönlahti maankäyttösopimus valmiiksi, voitiin viedä kaavavalmisteluja eteenpäin. Maankäyttösopimuksessa Kamppi – keskus kuului kaupungille, valtion osuudet menivät Töölönlahden Musiikkitalon ja radanvarren rakennusten tontteihin. Helsingille jäi Töölönlahden alueelta kaksi korttelia, joista toisen kaupunki varasi Sanomatalolle sen toivomuksesta optiolla, joten kaupungille jäi yksi kortteli. Siihen ei olisi Oodi mahtunut. Sitten erinäisten tapahtumien jälkeen Sanomatalo luopui optiostaan ja kaupungin korttelin uusinta mittauksetkin osoittivat, että nyt olisi tilaa keskustakirjastolle. Se merkitsi, että voitiin aloittaa keskustakirjaston suunnittelu ja arkkitehtikilpailut. Lopulta kuokka lyötiin maahan 1.9.2015 ja nyt 5.12.2018 Oodi avataan yleisölle.

Mutta ei olisi Oodia eikä Musiikkitaloa ilman kaavaa

Kun sitten vuoden 2000 alussa tulin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajaksi, Töölönlahden asemakaava oli viimeistä silausta vaille valmis menossa kaupunginhallitukseen ja sieltä edelleen valtuustoon. Lautakunta oli kuitenkin vaihtunut kuntavaalien jälkeen ja sinne oli tullut uusia, voimansa tunnossa olevia jäseniä. He olivat sitä mieltä, että vuosikymmenien valmistelut voidaan siirtää syrjään ja aloittaa kaikki alusta. Tästä alkoi paljon draamaa ja poliittista peliä sisältänyt näytelmä kaavan kaatamiseksi lautakunnassa. Keskeiset vastustajat lautakunnassa olivat molemmat vihreät, yksi vasemmistoliittolainen ja omastakin ryhmästäni toinen demari oli kaavan vastustaja. Loppupelien jälkeen hänen jääviytensä tultua todetuksi hänen varajäsenensä avulla lautakunta hyväksyi kaavan 2002 vuoden alussa äänin 6 – 3.

Jälkikäteen olen miettinyt, että jos kaava olisi kaatunut lautakunnassa, kaupunginhallitus olisi todennäköisesti alistanut sen omaan päätökseensä, mutta julkinen keskustelu ja paine epävarmoihin valtuutettuihin olisi voimistunut ja tarkoittanut, että vastustajien joukko olisi ehkä lopulta kasvanut. Tämä on todettu monen kiistellyn asian ja kaavan yhteydessä.

Ison ja keskeisen alueen kaavoittaminen herätti luonnollisesti paljon intohimoja, keskusteluja, mielenosoituksia, vastustusta ja valituksia. Mutta kuka enää muistaa tai haluaisi odottaa naapurikuntien busseja avoimella, tuulisella Tennispalatsin edustan ja Simonkentän alapuolella olevan aukion välisellä laiturialueella, nykyisen Kamppi-keskuksen sijasta.

Entä joko silmä on tottunut eduskunnan lisärakennukseen ja sen luomaan kaupunkikuvaan. Itseäni harmittaa, että talon vastustajat saivat nipistettyä rakennuksen koosta kymmenisen prosenttia pois, minkä seurauksena talo vetäytyy liian kauaksi Mannerheimintiestä eikä luo mielestäni kunnon tasapainoa eduskuntatalolle.

Musiikkitalon arkkitehtuuri herätti aluksi paljon keskustelua. Mutta nyt, kun sitä katsoo Töölönlahden kokonaisuudessa, Oodia vastapäätä yhdessä rakentuvan puiston ja muiden olemassa olevien rakennusten kanssa, kokonaisuus näyttää mielestäni hyvältä. Ainakin paljon, paljon paremmalta kuin Tsaarin tallien ja junaraiteiden kartoittama näköala. Ehkä valtion omistamien radanvarsi tonttien ja niille nousseiden rakennusten arkkitehtuuri olisi voinut olla nykyistä rohkeampaa.

Töölönlahden/Musiikkitalon kaava hyväksyttiin lopulta 27.2.2002 valtuustossa äänin 49 – 36. Koko vihreiden ryhmä äänesti kaavaa vastaan, samoin vasemmistoliitto yhtä lukuun ottamatta, kuten molemmat ryhmät olivat tehneet käsittelyn eri vaiheissa. Omasta ryhmästänikin kaksi äänesti vastaan. Pienpuolueissa oli sekä kaavan puolesta että vastaan.

Mutta seitsemän valtuutetun takin käännös olisi tarkoittanut, että kaava olisi hylätty. Mitä siitä olisi seurannut? Todennäköisesti ainakin kymmenen vuoden tauko alueen suunnittelussa, ehkei Musiikkitaloa tai Oodia olisi koskaan rakennettu näille paikoille. Uskon kuitenkin, että jonkinlainen uudelleen suunnittelu Töölönlahden alueelle olisi aloitettu jossakin vaiheessa tai olisi parhaillaan käynnissä. Mutta olisivatko merkittävät kulttuurilaitokset, Musiikkitalo ja keskustakirjasto enää silloin saaneet sijaansa alueelle vai olisivatko business –tuulet johtaneet kaavoitusta.

Kirjoitin muistelmakirjassani Töölönlahden asemakaavasta ”Töölönlahti- intohimojen laakso” ja että seitsemän olisi kaatanut Musiikkitalon. Kaavan kaatuminen oli suuri pelko, koska myös Musiikkitalon rahoitus oli ollut vaikeiden neuvottelujen pitkä juoksu. Sibelius Akatemian, opetusministeriön ja Ylen johtajat kyselivät useita kertoja minulta kaavan läpimenon mahdollisuuksia. Kerroin uskovani myönteiseen ratkaisuun vaikka täpärälle voi mennä.

Median rooli näissä kysymyksissä on aina merkittävä. Kaiholla muistelen Helsingin Sanomien rohkeita ja sanavalmiita kaupunkitoimittajia Pasi Tuohimaata ja Olli Pohjanpaloa, jotka jaksoivat seurata ja kirjoittaa asioista hyvin ja monipuolisesti. Valtuustokäsittelyä HS ennakoi otsikolla ”Tasavallan tärkein joutomaa” saa kaavan.

Miksi tämä muistelo?

Minua on usein vaivannut se, että isojen asioiden päätöksenteossa valmistelijoiden osuus jää usein syrjään tai se unohdetaan. Kaupunkisuunnittelu- ja sote lautakuntien puheenjohtajana olen huomannut, miten hyviä kaupungin virastojen työntekijät pääsääntöisesti ovat, viisaita, asiaansa sitoutuneita, työssään kunnianhimoisia ja tinkimättömiä asioiden valmistelijoita. Lautakunnissa näkee mielestäni kaikista parhaiten asioiden kokonaisuudet. Siksi olen aina pitänyt lautakuntatyöstä.

Kamppi-Töölönlahden kaavavalmisteluissa silloiset apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen, virastopäällikkö Tuomas Rajajärvi ja Töölönlahden asemakaavaprosessia pitkään johtanut Ilpo Forssen, kaikki em. joukkoineen, ansaitsevat mielestäni isot kiitokset näkemyksellisyydestä ja asioiden huolellisesta valmistelusta.

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen johti mielestäni hyvin keskustakirjasto Oodin valmisteluprosessia ja osasi oivaltavasti kytkeä Suomen 100vuotisitsenäisyysrahaston Oodin tarvitsemaan valtion tukeen, minkä sitten kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki saattoi loppuun.

Muutenkin olisi mielestäni tärkeätä saada päättäjänä tietää kaikki se virkamiesvalmistelun taustatyö, mikä on usein erittäin vaativaa ja kuluttavaa, jotta isot asiat edistyvät. Siitä vasta syntyisi kokonaisuus ja poliitikotkin osaisivat arvostaa valmistelua ehkä nykyistä paremmin. On tärkeätä osata erottaa oma poliittinen vastuunsa ja valmistelijoiden virkavastuu.

Mikä sitten on poliitikkojen osuus isojen asioiden päätöksentekoprosessissa? Mielestäni tärkeintä on valmisteluun perehtyminen, hyvät kysymykset, kokonaisuuksien pohdinta, luottamus puolin ja toisin ja sitten loppuvaiheen päätöksenteossa ryhmän johtaminen päätöksen aikaan saamiseksi. Esimerkiksi tässä Kamppi-Töölönlahti kaavavalmistelussa kaavaa puolustavien ryhmien johtajat joutuivat koville, koska julkisuus ja mediapaine olivat suuret. Johtajien oli kuitenkin yritettävä pitää ryhmien jäsenet itse asiassa ja sen suuressa merkityksessä. Siitä kiitos heille, se ei ollut mitenkään helppoa.

Mielestäni on epärehellistä jälkikäteen yrittää koota itselle tai omalle ryhmälle suuria kiitoksia niistä hyvistä lopputuloksista, joiden puolesta ei kuitenkaan ole matkan varrella kamppaillut.