Totuus vapauttaa

Siltasaari lehti 26.1.2018

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen Suomen itsenäisyyden 100 vuotisjuhlista? Ehkä jonkinlainen hämmästyksen sekainen ilo ja kiitollisuus edellisille sukupolville, jotka ensinnäkin kykenivät oivaltamaan suuren tilaisuuden itsenäisyyden hankkimiseksi, sitten suurin uhrauksin säilyttämään maamme itsenäisyyden talvi- ja jatkosodan myrskyissä ja sen jälkeen kehittämään siitä demokratiaa ja tasa-arvoa kunnioittavan ja ylläpitävän vauraan ja kehittyneen länsimaan.

Kun sitten juuri itsenäisyystunnustukset saanut nuori Suomi ajautui tammikuussa 1918 veriseen sisällissotaan, sitä voi toisaalta ymmärtää toisaalta ei. Tänä vuonna yritämme sitä tehdä. Toivon, että sodan syntyjuurista voitaisiin käydä laajat ja syvälliset keskustelut, koska niissä on monia nykyhetken kansainvälispoliittisiin ilmiöihin liittyviä elementtejä – köyhyyttä, eriarvoisuutta, vihantunteiden ja vastakkainasettelun herättämistä, propagandaa, myös valtapolitiikkaa jne.

Tampereella taisteltiin verisesti ja pitkään. Viha ja kostonhalu olivat suurta ja näkyivät monella eri tavalla. Nyt siellä nähdään teatteria, oopperaa, kävelyretkiä, näyttelyitä, missä yritetään rakentaa siltaa historian ja nykyhetken välille ja kertoa, ettei sodassa ole koskaan voittajia, on vain häviäjiä. Odotan mielenkiinnolla Olli Kortekankaan ja Tuomas Parkkisen oopperaa ”Veljeni vartija” Tampere talossa. Ooppera kertoo yhdestä perheestä, missä sisarukset ajautuivat eri puolille rintamaa ja mitä siitä seurasi. Helsingissä on myös useita tapahtumia, jo menneitä ja tulevia. On myös hyvä, että Helsingin Sanomat valottaa 1918 sisällissodan tapahtumia alkukevään aikana. Tieto lisää ymmärrystä ja historiatutkimus vapauttaa asenteista ja mielikuvista, toivottavasti.

Suomi 100 juhlien ohella kansalaiset keskustelivat, oliko tarpeen tuottaa vielä yksi Tuntematon sotilas Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin jälkeen? Eivätkö edelliset versiot olisi riittäneet? Minusta Aku Louhimiehen Tuntematon tarvittiin. Louhimiehen elokuvassa näytetään mielestäni parhaiten nuoren sukupolven sotaan lähtemisen idealismi, mutta myös tuska ja epätietoisuus, sodan kauhut ja kotona odottavien vanhempien, usein äitien sisäänpäin kääntyneet itkut ja murheet, kun kylän pastori tai muu viranomainen saapui pihalle suruviestiä tuoden ja miten tällaiseenkin murheeseen oli tyytyminen. Koskettavaa, ei unohdu.

Kun olin jouluna Tukholmassa sisareni luona, keskustelin hänen vanhimman tyttärensä aviomiehen Thomaksen kanssa v.1918 sisällissodasta. Thomas on historian opettaja ja kertoi, että ruotsalaisessa historian opetuksessa käsitellään kaiken kaikkiaan aika vähän Suomen historiaa. Nyt oli jouluksi ilmestynyt kahden ruotsalaistutkijan ja kirjailijan kirjoittama kirja Finska inbördeskriget, mikä oli menestys. Ostin kirjan Thomakselle ja toisen itselleni. Haluan lukea, miten yhteneväiset käsitykset meillä ja ruotsalaisilla on sisällissodan syistä ja sen seuraamuksista, myös talvi- ja jatkosotaan.

Yhä enemmän globalisoituvassa maailmassa on tärkeätä tietää oman maansa historian keskeiset asiat, myös konfliktit. Se lisää ymmärrystä muista maista, niiden sodista, pakolaisvirroista ja auttaa pohtimaan, miten pieni tai suuri maa kykenee selviytymään imperialististen valtioiden maailmassa. Tällaista ymmärrystä tarvitsivat suomalaiset poliitikot, kun talvi- ja jatkosodan suuria ratkaisuja tehtiin. Näistä ajoista luen parhaillaan Lasse Lehtisen Väinö Tanner kirjasta. Pöydällä odottaa muitakin samoista ajoista kertovia kirjoja. Historian aukkoja pitää paikata. Kouluaikanani ei juurikaan kerrottu v.1918 sisällissodasta eikä talvi- ja jatkosodista. Keskityimme lähinnä antiikin ja keskiajan historiaan ja Euroopan suuriin sotiin. Voi olla, että vuosien 1958-61, jolloin olin lukiossa, toinen maailman sota oli vielä niin tuoreessa muistissa, ettei sitä kyetty mitenkään objektiivisesti käsittelemään tai oliko siihen edes haluakaan.