Vanhuus

Jouluna luettavien kirjojen hankinta on mieluista. Silloin haluaa aina jotakin uutta ja ajatuksia herättävää. Eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Antti Eskolan ”Vanhuus” kirjan. En ollut ja rupesi kiinnostamaan.

Kirja puhutteli minua monella tavalla. Eskola teki elämäntyönsä Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professorina. Hän oli 60-luvun tunnetuimpia radikaaleja ja pysyi sellaisena aina kuolemaansa asti. ”Vanhuus” kirjassaan hän erittelee mielenkiintoisesti ja analyyttisesti ikääntymisen ja oman vanhuutensa kokemukset ja muutokset. Eskola oli kirjaa kirjoittaessaan hiukan yli 80v. Hän kuoli viime syksynä 84vuotiaana. Häneltä ilmestyy vielä postuumisti ”Vanhanakin voi ajatella”.

Eskola aloittaa vanhuuden pohdiskelun miettimällä, milloin vanhuus alkaa. Hän havahtuu huomaamaan, että lehden lukeminen alkaa sarjakuvien sijasta kuolinilmoituksia lukien. ”Tuokin on jo kuollut ja oli nuorempi kuin minä” tai ”en ollut tiennytkään, että hän oli ollut vaikeasti sairas”. ”Viimeistään silloin tajuan, että jokaisen kevyesti sivuuttamani kuolinilmoituksen takana on ihan oikeata kärsimystä, murhetta ja kaipausta. Runoilija John Donnen sanoin -jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan”, pohtii Eskola. Tutkijana hän pyrkii hahmottamaan, milloin vanhuus noin käsitteellisesti voisi alkaa.

Toinen mielenkiintoinen vanhuuden alkamisen ajankohtaan sisältyvä pohdinta on, ”kun laskut on maksettu”. Siinä Eskola kuvaa, miten hän työhuonettaan siivotessaan mapittaa tekemisiään, numeroi mapit ja kirjoittaa mapin selkään joitakin viitesanoja sisällöstä ja laittaa mapin pois – lasku niistä asioista on maksettu. ”Maksetut laskut” helpottavat ja antavat vapauden tunteen, myös johonkin uuteen. Laskujen maksaminen käsitteenä on mielenkiintoinen. Se tavallaan konkretisoi eletyn elämän – kirjan kannet kiinni ja uusi lehti.

Näillä pohdinnoilla Eskola antaa vanhuuden vuosille ihan oman elämän. Se on erilaista kuin edelliset elämän vaiheet. Se ei ole pelkkää hiipumista tai riutumista, vaan uutta, mielenkiintoista elämää. Siihen sisältyy eletyn elämän viisaus ja kokemukset. Ne mahdollistavat vanhuuteen liittyvien ilmiöiden omakohtaisen tarkkailun ja niiden käsittelyn omassa mielessä. Tällaisista asioista Eskola nostaa esille,” kun käveleminen alkaa vaikeutua, kun väsymys lisääntyy, muisti alkaa takkuilla, yksinäisyys, pelon työstäminen”.

Mutta hän ei olisi monella tavalla ansioitunut tutkija, ellei hän olisi myös kiinnostunut vanhuuden sosiologiasta, yksilöpsykologiasta, sosiaalipsykologiasta ja kuoleman filosofiasta. Nämä pohdinnat olivat minusta erityisen mielenkiintoiset.

Eskola pohti myös suhdettaan uskontoon ja Jumalaan. Eskola oli 60 luvulla tunnettu ateisti. Kirjassaan hän kertoo sukunsa uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksista itseensä nyt ikääntyessään. Eskola siteeraa monissa kohdissa raamattua ja virsiä. Se osoittaa, että hän on raamattunsa lukenut ja virsiä veisannut elämänsä varrella, pohtinut uskontoa ja raamatun henkilöitä sekä teoreettisesti että uskontokokemuksena.

Vanhuuden yksilöpsykologiassa Eskola pohtii halujen ja kykyjen muuttumista. ”Voit viettää yhden jos toisenkin illan mukavasti mietiskelemällä, mitä kaikkea olet elämässäsi halunnut, mitä noista haluista on vielä jäljellä ja mitkä ovat jo tyydyttyneet tai sammuneet. Sanat eivät tarkoita pelkästään sellaisia haluja kuin hyvä ruoka, viini, seksi, vaan kattaa kaikenlaiset tavoitteet ja päämäärät, ihmisen koko liikkeellepanevan motivaation”. Näissäkin asioissa Eskola osoittaa mielenkiintoisia ajatuspolkuja, jotka jäävät askarruttamaan pitkäksi aikaa. Uuden vuoden alkajaisiksi Eskolan ”Vanhuus on hyvä lukukokemus.